Paniikkitarina

https://www.jannevalkeeniemi.fi/tarina

Valkeeniemi muistaa tapauksia, osa 1

Janne Valkeeniemi oppi jokaisesta potilaastaan, ja kaikkea oppimaansa hän välitti seuraaville potilaille. On varmaa, että tapauksista kertoessaan hän muutti tietoja niin, että kukaan ei tunnista henkilöitä. Joitakin tapauksia hän keksi omasta päästään!

Paniikkihäiriö on tavallinen psyykkinen sairaus. Pahimmillaan se invalidisoi potilaan niin, että tämä ei kykene tekemään juuri mitään. Vastaanotolla Janne Valkeeniemi sanoi uuden paniikkipotilaan kohdatessaan: - Jaaha, paniikki. Se on mun lempitauti.
-Ei minun vaan, sanoi potilas.
-Ymmärrän. Se on yksi kaikkein inhottavimpia tuntemuksia, joita ihminen joutuu kokemaan. Minä tykkään paniikkihäiriöstä sen vuoksi, että usein se parantuu niin hyvin.

Potilaana oli terve, nuori nainen. Hänen elämänsä oli tavallista, ja psykiatrisia hoitoja hän ei tarvinnut tätä ennen. Pari kuukautta aikaisemmin hän alkoi saada ahdistuneisuuskohtauksia, jotka tihentyivät ja voimistuivat niin, että hän ei kyennyt edes käymään läheisessä pikku kaupassa.
Välttämiskäyttäytyminen paheni, ja kohta hän ei liikkunut missään. Hänen oli vaikea olla yksin kotona. Kesken arkipäivän hän soitti miehelleen ja pyysi tätä tulemaan kotiin. Tähän saakka mukavasti pärjänneen pariskunnan elämä oli menossa pilalle. Nainen pääsi Jannelle ennen häiriön kroonistumista.

Vastuun paino

Janne tapasi vastaanotollaan aivan tavallisen naisen. Hänen elämäntilanteessaan oli alkamassa vastuun ottamisen kausi. Nuori aviopari investoi omakotitaloon ja aikoi hankkia lapsia. Kummankaan puolison toimintakyvyn pettämiseen eí ollut varaa.
Valkeeniemi oli vakuuttunut, että ahdistuneisuuskohtauksille oli jokin syy, jokin selitys. Sellaiset eivät ala yhtäkkiä, itsestään vain.
Taustasyytä ei niin vain löytynyt. Janne pyysi, suorastaan velvoitti potilasta miettimään, mitä kamalaa on hänen elämässään joskus tapahtunut. Ensin potilas intti, että ei mitään. Mutta löytyihän se.

Huonouden kokemus

Potilas oli 7-vuotias ja hänen siskonsa 5-vuotias. Ikäerolla on tässä merkitystä. Heidän vanhempansa riitelivät rajusti, ja se sinänsä jättää kehittyvän ihmisen turvallisuudentunteeseen heikkouden. Ihmisen täytyy voida uskoa, että maailma ei ole paha paikka, ja läheiset ihmiset ovat turvallisia.
Kerran vanhempien riita kärjistyi niin, että isä otti esille aseen ja osoitti sillä äitiä. Potilas, koululainen, lamaantui täysin ja katsoi vanhempiaan kauhuissaan. Silloin pikkusisko ryntäsi isää päin, ja ase laukesi. Luoti osui seinään.
Perheen yhteiselämä päättyi sillä hetkellä. Isä katosi. Poliisitutkintaa ei tehty. Äiti vannotti tyttäriä olemaan koskaan kertomatta häpeällisesti tapauksesta. Eikä siitä heidän kesken puhuttu sen koommin.

Käsittely

Ampumatapaus oli monella tavalla traumaattinen. Sitä ei tarvinne kovasti perustella. Tappamisen uhka on aina järkyttävä. Vanhempien pitäisi olla lapsen turvallisuuden takuuhenkilöitä ja osoittaa esimerkilläänkin, että he hallitsevat itsensä. Kokemus oli päinvastainen.
Äidin suhtautuminen häpeällisyyteen lisäsi traumaa.
Henkilökohtaisesti potilaalle oli nöyryyttävää, että hän ei kyennyt tiukan paikan tullen tekemään mitään, ja pikkusisko toimi pelastajana. Sellaisesta jää mieleen epäily omasta toimintakyvyn pettämisestä, jos joutuu vastuuta kantamaan. Ja se oli aikuisena nyt juuri edessä.

Kolme tapaamista ja sillä selvä

Valkeeniemi ei kirjoittanut reseptejä rauhoittavasta lääkkeistä, joita potilas oli suostuteltu häneltä hakemaan. Tapahtumien analyyttinen tarkastelu potilaan kanssa ja tunnemuistin toiminnan selvittäminen riittivät fiksun potilaan hoidoksi. Hän oivalsi, mistä oli kysymys. Oireet eivät olleet merkki sairaudesta, vaan tavallaan luonnollinen seuraus. Tunnemuisti teki tepposet.
Paniikkioireet loppuivat toisen tapaamisen jälkeen, ja kolmas kerta oli vain varmistelua.

Joulukuussa 2018 Janne Valkeeniemen julkaisuryhmän sihteeri Jyrki Joensuu aloitti Face Bookissa keskusteluryhmän. Sellainen olisi kuulunut Jannelle itselleen, mutta mies oli viimeisen kolarinsa jäljiltä huonokuntoinen. Jyrkin epäkiitollinen tehtävä on toimia edelleen kirjoitusapulaisena.

Seuraava teksti selittänee:

Reipas vainaja Janne Valkeeniemi soitti Jyrki Joensuulle, joka kertoi seuraavaa:
Vältän puhelimen käyttöä aikani säästämiseksi. Tutut ja sukulaiset sen tietävät, eikä päivän mittaan puhelin soi kahta kertaa enempää.

Lokakuussa tuli puhelu aamu-uinnilta sisälle päästyäni.
Sanoin kännykälle "Kuivaan korvat! Soita viiden minuutin päästä uudestaan."
Kohta Janne soitti, mutta hän puhui niin epäselvästi, että en heti tunnistanut. Luulin soittajan olevan kännissä. En kuitenkaan lopettanut puhelua, ja selvisi, että se oli Janne, ja hänen leukamurtumansa ei ollut vielä parantunut.
Puheesta sai selvän, kun kuuntelija viitsi yrittää ja puhuja hidasti. Hänen muut nykyiset murtumansa olivat erilaisissa parantumisen vaiheissa. Janne oli täyttä Jannea:
- Jyrki, kyä sun kelpaa käyrä uimassa, köykäne miäs. Mun luitten kasaamisessa on tarvinnu käyttää rautaa nii paljo, että mää vajoon pohjaan heti, jos mää jourun veren varaan.
Janne heitti kuluneen huulen, jonka muutama julkkis on vuosien mittaan esittänyt: "Huhut kuolemastani ovat huomattavasti liioiteltuja".
Kyllä minä sen tiesin. Minulle oli tuttua myös, että muutama potilaan henkilöllisyyden väärinkäsitys ilmenee sairaanhoitojärjestelmässä jokaisena arkipäivänä. Yleensä erehdys selviää saman tien. Jannen tapauksessa virhe todettiin ennen iltaa, mutta se ehti levitä niin, että korjaamiseen meni viikkoja. Jannen joutuessa ambulanssikyydillä sairaalaan oli samaan aikaan sattunut liikenneonnettomuus, jossa auton kuljettaja kuoli. Kahden saman ikäisen miesuhrin henkilötiedot ensiavussa sekosivat niin, että poliisille kerrottiin tieto moottoripyöräilijän kuolemasta. Mahdollisesti joku oletti, että todennäköisemmin kuoli motoristi kuin autoilija?
- Suatta sitä enää vatvomaan, Janne kuittasi. - Ei tehrä siitä isompaa numeroo. Nii. Ja kualehammää joskus kumminki.
Kun tällaiset ihmisen identiteettiä määrittelevät byrokraattiset pikkujutut, kuten eksistoiminen elävien kirjoissa, oli Jannen kanssa käsitelty, Janne selosti suorasukaisesti millaista apua hän tarvitsee. Hän halusi kirjoittajan. Minut.
Janne ilmaisi tyytyväisyytensä toimintaani elämäkertaryhmänsä sihteerinä ja Lääkäri, ihminen-kirjan tekijänä. Hänen puoliksi parantunut leukamurtumansa ei nauramista estänyt:
- Mää luin sen sun kirjottaman kirjan yhteen menoon. Älä pahastu, mutta muutaman asian sää olit ymmärtäny päin helvettiä, ja sehän oli mun kannalta hyväks! Kiitosta vaan. Ja joku seksikohtaus oli melkei yhtä liioteltu ku tää mun kualema. Oli tosi antosaa lukee. Mää oonki kovempi seksihirmu kuin oon toivonukkaan.
- Eikö sulle nyt sitten riitä se liian paksuks menny Janne-kirja? minä kysyin.
- Eihän se ollu tuhattakaa sivua! Mulla on mappikaupalla aineistoo, josta tekee vaikka mitä, Janne vastasi. - Sitte on kolme isoo laatikkoo papereita, joista tekee loput. Sitte, lerpuilla ja korpuilla...ja uurempaa tikuilla...
- Sori vaan, mutta sää et oo mun elämäntehtävä, minun täytyi keskeyttää.
Samassa hetkessä mää olin sekä vähä ilone että vähä harmistunu mun heikon luanteeni vuaks. Mää huamasin, että tampereen kiäliki ehti tarttuu Jannelta.

Janne jumittui mun... minun elämäntehtävääni:
- Jaa mikä se sitte o? Sun elämäntehtävä? Ooksää kekannu jotai parempaa ku mut?
Seurasi hiljaisuus, kun mietin missä järjestyksessä raportoin Jannelle lukuisista erilaisista elämäntehtävistäni. Saman tien tuli todistetuksi, että Jannella älli oli tallella:
- Eiks sua jääny yhtää vituttaan?
- Jaa mikä?
- No ku sää et saanu mun kirjalla sitä Finlandia-palkintoo. Sää et päässy eres ehrolle!
Janne iski arkaan paikkaan. Löysin salamannopeasti vastauksen:
- Kuules! Muistatko kirjastasi sen kohdan missä puhutaan kysymyksistä, joita ei pidä tehdä, koska toinen ei voi vastata rehellisesti.
- Totta helvetissä muistan! Hoopo kysymys! Tehän teitte sen kirjan mun elämästä. Se oli kohta, missä Janne, meinaan mää, olin käyttäny pelottelua yhren naisen vapauttamiseks kusipäisestä miähestä.
- Just se. Ja tässä, mitä sää kysyit, on nyt sama tilanne.
- Jyrki! Tuo oli vastaus. Älä unohda, että psykiatri minusta ei ole kadonnut minnekään. Kaikki mitä potilas sanoo, miten hän sanoo, ja mitä ei sano, kaikki tarjoaa psykiatrille tietoa. Sinua otti siis vietävästi päähän! Sinä olit satsannut kirjaani enemmän kuin ne muut Finlandia-ehdokkaat yhteensä. Ja sitten. Ei mitään!
- Sun leukaluun murtuma on edistynyt turhan pitkälle! huudahdin, mutta en kyennyt lopettamaan. - Tiesin kyllä sun, eiku mun kirjan heikkoudet. En kuvitellut...
- Mutta sinä ajattelit, että Janne-kirjan vahvuudet, sen voima, sen paino, on sellainen, että kun se vaakakuppiin pannaan, ne kilpailijat toisessa kupissa lentää ilmaan.
- Just niin. Otetaan huomioon, että Valkeeniemi-kirja painoi 1,3 kiloa. Muuten, Janne! Sinä rupesit puhumaan suomea!
- Anteeks. Tuli vahinko. Mää en tee sitä toiste. Ainakaan tänään.

Janne Valkeeniemi ei soitellut puhelimella koskaan muuten kuin silloin kun oli asiaa. Jutteleminen ei ollut hänen juttunsa. Jäin odottelemaan, koska asia tulee. Siellä yhteyden toisessa päässä Janne kaivoi narun, josta veti minua kuin kuuluisaa pässiä narusta:
- Tuu tapamaan. Voisit kokeilla mun Äf-jii-ärrää. Uusin malli. Mää ostin vakuutusrahoilla. Mulla ittellä toi tasapaino ei viä riitä ajamiseen. Mää voisin lainata sulle FJR:ää. Olis mukavaa, kun pyärälle tulee hyätykäyttöö...

Tiedoksi tietämättömille. Yamaha FJR on 145-heppainen moottoripyörä. Kaunis. Ihana. Seuraavana viikonloppuna tapasin Jannen hänen kotikaupungissaan.
Jannen Pispalan mökillä oli kuulemma niukasti toimistotilaa. Muutenkin se oli pyhitetty muihin puuhiin.
Jannen uusi FJR oli tummanruskea, pronssinsävyinen, metallihohtoinen. Siinä oli kuutosvaihde, jota olin omassa FJR:ssa turhaan laittanut päälle tuhat kertaa...kun oli vain viisi vaihdetta...

Jannen asunto oli hyvässä järjestyksessä, ja Janne tuli siellä jotenkin toimeen ilman apua. Hänen liikkumistaan katsellessa heräsi epäily, että hän ei tule uutta Yamahaansa koskaan ajamaan. Hän ei saanut mappia nostetuksi ylähyllyltä pöydälle. Kirjoittamiseen oli käytettävissä oikean käden nimetön ja pikkusormi. Ja minut.
Ryhdyin Jannen "aineistoa" perkaamaan. Elämäntehtäväksi siinä oli riittävästi tavaraa, mutta oli minulla aikomus elämässä muutakin tehdä.
- Näiden kuljettaminen ja säilyttäminen läpi vuosien ja asuinpaikkojen on ollu suuri homma. Mää oon vähä samanlainen säilyttäjä kuin yks Gerhard.
- Kyllä minä Schneedorferin tiedän. Mistä me alotetaan?
- Kevyemmästä päästä. Sää oot jo ny rasittuneen näköne. Noissa kolmessa mapissa on pakinoita.
- Jassoo, joopa joo. Multa menee muutama päivä, kun mä noi luen. Esitä joku suunnitelma!

Jannen kanssa keskustellessa oli ihanaa osallistua peliin, jota hän aina pelasi. Se pani toisen pysymään älyllisesti varuillaan, ja siitä syntyi vuorovaikutuksen intensiteetti. Tiesin, että tähän perustui Gerhardin ja Jannen veljeys, arvostus ja poikkeukselliset saavutukset.
Ihmiset, jotka ovat toimineet luovassa yhteisössä, tietävät flown. FFF. Flow, fiilis fantastinen. Siinä heitetään toisille syöttejä, ja katsotaan, saavatko he kopin. Ja miten mielikuvituksellisesti toiset lähettävät ajatuspalloja takaisin. Se ei ole ilkeyden sävyttämää kuin urheilussa, vaan molemminpuolista huvitusta. Se on leikki! Eläköön Huizinga!
Mieleeni tuli Jannen isosta kirjasta tapaus, tilanne, jossa Janne ja Gerhard saapuivat Gerhardin kotiin. Jo matkalla he siirtyivät taikapiiriin, ja sisälle päästyä se vahvistui. Sen jälkeen hanke oli riemullista leikkiä.
En sekuntia luullut, että Janne kutsuu minut lököilemään sohvalle, ajelemaan Yamahalla ja muuten vaan lueskelemaan hänen vanhoja tekstejään. Suunnitelma hänellä oli valmiina, ja se toimii seuraavan pikku kirjan sisällysluettelona.
Janne tarvitsi apulaisen, konekirjoittajan, sihteerin. Okei, minulle sopi.
Mutta en ollut tahdoton renki:
- Janne. Me ollaan tekemässä uutta kirjaa. Ja siitä isosta, edellisestä ei ole syntynyt mitään polemiikkia. Onko tässä järkeä?
- Järjestä polemiikkia, Janne vastasi. - Olet itse sanonut, että kirjassa on ainakin kymmeneen tärkeään aiheeseen keskustelujen aineksia. Mee sinne ars puukkiin. Face bookiin. Tee jotain, äläkä valita.

4.12.2018 aloitin FB:ssa ryhmän. Herranen aika! Tuskin osaan Face Bookissa perusjuttuja. Mutta heti syntyi keskustelua, joka oli tavoitteena. Janne haukuttiin narsistina maan rakoon, ja minä pikkuisen puolustin.

Janne Valkeeniemi Lääkäri, ihminen on omalaatuisen ihmisen elämäntarina lapsuudesta keski-ikään. Janne on ristiriitainen persoona. Tämä suomalainen valmistui lääkäriksi Sveitsissä Baselin yliopistosta. Kotimaahan palattuaan hän erikoistui sisätauteihin.
Erikoisala ei tyydyttänyt hänen elämyshakuisuuttaan, ja hän erikoistui psykiatriaan. Siitä sukeutui valtava pettymys. Hän sai hyviä hoitotuloksia aikaan, mutta niitä ei työpaikoissa noteerattu. Jannesta tuli jonkinlainen taistelija psykiatrian tehottomuutta vastaan. Se tulee esille hänen elämäkerrassaan.
Toinen ja ehkä merkittävin menetys Jannen elämässä oli rakastetun, Maritan kuolema. Sen korvaamista naisen rakkaudella hän jäi etsimään vaihtelevin tuloksin.
Psykiatrina hän diagnosoi itsellään epävakaan persoonallisuuden. Siihen kuuluva impulsiivisuus oli joskus erinomainen ominaisuus, kun piti keksiä hoitokeino tilanteessa, jossa keinoja ei ollut.
Moottoripyörä oli tärkeä terapeuttinen väline hänen elämänsä ajan 14-vuotiaasta alkaen. Voinee sanoa, että motoristi oli osa hänen identiteettiään.

Valkeeniemestä tehdyssä kirjassa kerrotaan tiivistetysti hänen suuresta voitostaan, josta on julkisuudessa uutisoitu kaikkena muuna kuin positiivisena saavutuksena. Sehän oli Suomen koko sairaanhoitojärjestelmän saaminen kaaokseen ATK-hakkeroinnin avulla.
Tavoitteena oli, että tuhkasta nousee Fenix, uusi ja parempi tiedonhallintajärjestelmä.
Janne ei ollut ilkimys, vaikka hän kieltämättä aiheutti pirusti kiusaa joillekin ihmisille, joiden toimintatapoja hän ei hyväksynyt.